Tämä Paul Öhrnbergin matkakertomus julkaistiin Folk&Country -lehdessä nro 1/1979
Mayflowerin USA:n kiertue 18.10-5.11.78
Kolme päivää USA:aan saapumisemme jälkeen aloimme pelätä, että bluegrass on pelkkää huijausta. Olimme nimittäin ajelleet pitkin Appalakkien vuoristoa olettaen, että ellei täältä löydy bluegrassia, niin ei sitten mistään. Ei löytynyt. Radiostakin tuli pelkkää Saturday Nite Feveriä, Griissiä, Bee Geessiä ja tietenkin mainoksia. Myöhemmin saimme kuulla, että bluegrassia soitetaan lähinnä FM-aalloilla ja autoradiostamme löytyi vain AM-asemat.
Eräältä pysähtymispaikalta löysimme onneksi Andy Kardos -nimisen miekkosen, joka vaimonsa Suen kanssa jammaili vuoristomusiikkia. Ehkä bluegrassia sittenkin oli olemassa? Andy ja Sue rakentelevat banjoja ja dulcimereja ja soittavat Straight Furrows -nimisessä yhtyeessä, jonka LP-levyä he kauppasivat turisteille. Andy kertoi, että varsinainen festivaalisesonki oli ohi ja että musiikkia kuulee runsaastikin Appalakeilla, jos sattuu paikalle oikeaan aikaan. Hän tiesi kuitenkin kertoa, että Ashevillessa, North Carolinassa oli paljon soittajia ja että voisimme kuulla siellä Flying Cloud -yhtyettä, joka soittaa irlantilaista kansanmusiikkia.
Flying Cloud osoittautuikin varsin mainioksi yhtyeeksi, jota oli todella mukava kuunnella pitkän ajomatkan jälkeen. Ashevillestä ei kuitenkaan löytynyt vapaata motellihuonetta, vaikka etsimme sellaista yli kolme tuntia. Lopulta etsiydyimme hämäräperäiseen klubiin kuultuamme, että siellä oli soittamassa Swamp Cats -niminen old-time yhtye. Luotimme luonnollisesti siihen, että soittajakollegamme järjestäisivät meille jonkinlaisen murjun yöpymistämme varten.
Paikan nimi oli the Club. Se oli aikaisemmin kärsinyt Helvetin Enkeleiden säännöllisistä vierailuista. Rettelöt olivat kuulemma olleet jokapäiväisiä, ja jätkää oli lentänyt ikkunasta pihalle säännöllisin väliajoin. Nyt on klubista tehty yksityinen, eikä Helvetin Enkeleille myönnetä jäsenkorttia, joten ongelmasta on päästy.
Meidät päästettiin ilmaiseksi sisään, kun lupasimme soittaa Swamp Catsien tauolla. Loppujen lopuksi jouduimme soittamaan melkein tunnin, sillä meininki oli melkoinen. Kun paikka suljettiin kahdelta yöllä, kutsui klubin isäntä koko porukan jatkoille omakotitaloonsa, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella. Sinne kerääntyi lukemattomia soittajia ja jamit jatkuivat aina aamukuuteen. Ashevillessä oli siis lievästi sanoen hauskaa.
Sitä mukaa kun mailit vähenivät meidän ja Nashvillen väliltä, aloimme odotella sitä parinkymmenenmetrin korkuista kitaranmuotoista 'Welcome to Nashville' -kylttiä. Kylttiä ei tullut eikä mitään muutakaan hauskaa, jota oletimme Nashvillestä löytyvän. Kaupunki oli tyhjä ja kolkko. Hyvää musiikkia ei ollut tarjolla ja muutenkin koko Music City näytti pyörivän tyhjäkierroksilla. Sesonki oli armotta ohi ja oli vaikea kuvitella, että eräs tunnettu elokuva kertoo juuri tästä kaupungista. Niinpä country ei ollutkaan parasta, mitä siellä kuulimme, vaan parasta oli blues. Bobby Bradford Blues Band esiintyi Old Time Pickin' Parlourissa, joka on yksi arvostetuimmista klubeista Nashvillessa. Kitaristi Kenny Greenberg kertoi yhtyeen kaikkien jäsenten olevan ammatiltaan studiomuusikoita ja että tämä bluesbändi on perustettu lähinnä harrastukseksi, vastapainoksi studiotyöskentelylle. Ja todellakin pojat osasivat irrotella. Etenkin Herbie Hancockin Camelian-versio huilu-, basso-, rumpu- ja kitarasooloineen oli niin rajusti soitettu, että huh huh!
Washington lienee nykyään kaikkein paras paikka maailmassa, mikäli painavimmaksi kriteeriksi asettaa sen, että haluaa kuulla mahdollisimman paljon bluegrassia. Tähän pääkaupunkiin on nimittäin jostain syystä tuppautunut sellainen määrä bluegrassin ystäviä, että he elättävät muutamaa klubia ja radioasemaa. USA:n suurin bluegrass-asema WAMU, elää todellakin kuuntelijoidensa lahjoituksista, sillä asema ei käytä mainontaa tulolähteenään. Kyllä WAMU lähettää muutakin kuin pelkää bluegrassia, kuten jazzia, klassista, rokkia ja keskusteluohjelmia.
Mayflowerilla oli ilo päästä esiintymään WAMU:uun Katy Daleyn toimittamaan 'Bluegrass Country' -ohjelmaan. Kyseessä oli puolen tunnin mittainen suora lähetys, jonka aikana soitimme kymmenkunta biisiä ja kertoilimme matkastamme ja kansanmusiikin harrastuksesta Suomessa. Mukavinta oli saada palautetta yleisöltä puhelinsoittojen muodossa. WAMU lahjoitti meille Seldom Scenen dobronsoittajan, Mike Auldridgen piirtämän taulun, joka esittää Beethovenia ja Bill Monroeta laulamassa samaan mikrofoniin. Taulu kuvastaa WAMUn monipuolista ohjelmistoa. (KR:Taulu lahjoitettiin myöhemmin Folk&Country-yhdistykselle, josta se kai jäi dobristi Jouni Karvosen huostaan).
USA:n aktiivisin bluegrassklubi sijaitsee myös Washingtonissa. Birchmere-klubissa esiintyvät USA:n huippuyhtyeet, jota todistanee lokakuun esiintyjälista: Seldom Scene, J.D. Crowe & The New South, Don Reno & The Tennesse Cut Ups, Knoxville Grass, Bryan Bowers, Norman Blake, Red Clay Ramblers, The Dillards, Ralph Stanley ....Edellä mainituista meillä oli tilaisuus kuulla Seldom Sceneä ja J.D.Crowea & The New Southia.
Seldom Scenen esitys oli yhtä juhlaa. Jos klubille olisi mennyt silmät sidottuna, niin olisi ollut lähes mahdotonta erottaa, oliko kyseessä levy vai live-esitys. Soundit olivat niin 'viimeisen päälle', etten ollut todeksi uskoa. Syyttä ei Birchmeren omistaja Gary Oelze ollut ylpeä äänentoistojärjestelmästään esitellessään sitä meille. Seldom Scene esiintyy Birchmeressä joka torstai soittaen noin kaksi tuntia. Kysellessämme yhtyeen repertuaarin laajuutta, vastasi mandoliininsoittaja John Duffey: 'Muistan erään kolmipäiväisen festivaalin, jossa soitimme kunakin päivänä noin kolme tuntia. Koko aikana emme esittäneet samaa biisiä kahdesti.' Ohjelmiston laajuutta kuvaa myös se, että yleisön biisitoivomusten täyttäminen ei tuottanut vaikeuksia. Tästä kaikesta saimme tietysti sen vaikutelman, että bändi treenaa yötä päivää, mutta ei. 'Emme treenaa juuri ollenkaan. Jos on uusia kappaleita, niin ne opetellaan pukuhuoneessa ennen keikkaa', sanoo Duffey ja selventää: 'Kun on soittanut yhdessä seitsemän vuotta niin sitä osaa soittaa yhdessä ilman sen kummempia treeniksiä'. 'Levytyksiä varten kokoonnumme jonkun kotiin ja harjoittelemme kunnolla muutaman kerran', kertoi basisti John Gray.
Yhtyeen esiintyminen ei ollut pelkkää soittamista, se oli myös showta. John Duffey pelleili jopa kesken biisejä soiton siitä kärsimättä ja yleisöllä oli hauskaa. Tärkeintä oli kuitenkin musiikki, joka esitettiin ammattitaidolla tunnetta unohtamatta. Erityisesti jäivät mieleen kappaleet Fox On the Run, Rider ja Waite a Minute.
Mayflowerillakin oli kunnia esiintyä Birchmeressä. Täytyy myöntää, että kärsimme lievästä kipsistä astellessamme lavalle vaativan yleisön eteen. Mutta parin biisin jälkeen oli lavalla jo aivan kotoinen olo. Sillä keikalla saimme lukemattoman määrän uusia ystäviä ja hyödyllisiä kontakteja.
Illan pääesiintyjä oli kuitenkin J.D.Crowe & The New South. Se on kuusimiehinen yhtye, jonka keulahahmo on legendaarinen banjisti J.D.Crowe.Yhtye tuotti kuitenkin pienoisen pettymyksen, ei osaamisessa, vaan tyylissä. Minun mielestäni rummut eivät sovi bluegrassiin yhtään sen paremmin kuin huuliharppu kamarimusiikkiin. Rumpuepäkohdan lisäksi liikuskeli New South joidenkin kappaleiden kohdalla tyylillisten mauttomuuksien rajamailla. Mutta se on kuitenkin makuasia.
Mutta laulu! Laulu on todellakin niin hyvin hoidettu, että kaiken muun voi antaa anteeksi. Useimpien biisien lopetuksissa oli jonkinlainen 'laulujippo', jonka yhtye toteutti uskomattoman taidokkaasti. Toki oli soittokin laadukasta. Erityisesti itse Crowen kellontarkka banjotyöskentely oli nautittavaa kuunneltavaa. Mies vaikutti niin ujolta ja vaatimattomalta, ettei muistaakseni sanonut sanaakaan lavalla ollessaan, puhumattakaan perusilmeen muuttumisesta. Viulisti Bobby Sloane soitti myös vakuuttavasti. Hänellä oli oikeakätiselle viritetty viisikielinen viulu, jota hän käsitteli vasenkätisesti. Heh heh ...
Washingtonissa olisi todella ollut nähtävää ja kuultavaa, mutta lähdettävä oli, vieläpä mahdollisimman epämiellyttävään aikaan. Eräänä aamuna 4:30 vaati kirottu herätyskello meitä pakkaamaan kamamme ja lähtemään kohti Brattleboroa, joka on Vermontin osavaltiossa. Siellä meillä oli keikka samana iltana Chelsea House -nimisessä paikassa.
Ei ole kovinkaan herkullista ajaa tunnista toiseen 90 km tuntinopeutta pitkin ääretöntä interstate-moottoritietä. Matkaa Brattleboroon oli noin 700 km, ja täytyy sanoa, että perille tullessamme olisi tuntunut mukavammalta painua pehkuihin kuin lavalle. Kaiken lisäksi meidän oli määrä soittaa 2*45 minuuttia. Chelsea House oli kunnostettu vanhasta ladosta ja soittopaikkana se oli erinomainen. Yleisö oli mukavaa ja siihen oli helppo saada kontakti. Paikalle oli myös kertynyt kourallinen toisen polven suomalaisia, jotka olivat innoissaan, kun esitimme joitakin suomalaisia kansanlauluja (KR: m.m. Kahella sarvella, Tuomi se kasvoi rannalla).
Chelsea House on eräänlainen musiikin monitoimitalo, jota Suomessa voidaan verrata Kaustisen Pelimannitaloon. Konserttien lisäksi järjestetään Chelsea Housessa 'Square Dance' -tanssi-iltoja, jameja, lastenkonsertteja ja soitto-opetusta eri instrumenteille. Siellä myydään levyjä ja kirjoja ja lisäksi paikka toimii äänitysstudiona. Lokakuun -78 tunnetuimmat esiintyjät olivat New Lost City Ramblersista tutut Mike Seeger ja Tom Paley sekä Heartlands-yhtye. (KR: Chelsea Folklore Centerin johtaja oli Carol Levin, jonka luona myös asuttiin siellä olon aikana)
Kun Manhattanin pilvenpiirtäjät erottuivat horisontista, pysähdyimme ja aloimme järjestämään majoitusta kaupungissa. Ajattelimme, että homma hoituu helpommin puhelimitse kuin autolla Manhattanin ruuhkissa. Valitsimme erään halvan hotellin 47. Kadulta (KR: Hotel Rio), jonne sitten ajoimme. Auton käyttö tulee Manhattanilla kalliiksi, joten palautimme auton vuokraamoon miltei heti kun saatiin kamat hotelliin. Silti meni yli 6$ mielettömiin parkkimaksuihin. Kuvitelkaa 3,99$ puolesta tunnista!
Hotellimme ei ollut mikään Kalastajatorppa, mutta se sijaitsi keskustassa ja ennen kaikkea se oli halpa. Ahti löysi huoneestaan valtavan torakan, joka oli ainakin viisi senttiä pitkä. Paikalliset asukkaat kertoivatkin, että New Yorkissa on torakoita, eikä niille mahda mitään, joten se siitä.
New York oli siis matkamme viimeinen etappi. Meillä piti olla keikka eräässä siirtolaiskapakassa, joka kuitenkin oli mennyt konkurssiin ja keikka peruuntui. Tämä ei meitä pahemmin harmittanut, sillä meillä oli vähän aikaa ja New Yorkissa oli tuhottomasti nähtävää ja kuultavaa. Vertauskuvallisesti kaupunkia sanotaankin isoksi omenaksi, josta kaikki yrittävät haukata palan.
Vietimme pari iltaa Greenwich Villagessa, jonka kymmenet klubit ja kapakat tarjoavat ohjelmaa laidasta laitaan. Varsinkin Bleecker Streetillä näyttää tapahtuvan. Siellä näimme legendaarisen viulistin. Stephane Grappellin, joka soitti 'The Other End' -nimisessä klubissa. Mies on jo vanha ja joutuu tukemaan itseään kävellessään, mutta viulua soittaessaan ei ikä näytä painavan. Soitto oli sitä samaa taattua tavaraa, mitä niin monelta levyltä olemme kuulleet Grappellin taituroivan Django Reinhardt -vainaan kanssa.
Eräässä toisessa Bleecker Streetin klubissa kuulimme vanhan bluespapan, Lightning Hopkinsin konsertin. Päinvastoin kuin Grappellin tapauksessa tuotti Lightning Hopkins pienoisen pettymyksen. Liekö hänellä sitten vanhuus alkanut painaa, mutta esitys ei yltänyt levyjen tasolle.
1960-Luvun underground-ajoilta tuttu David Peel löytyi eräästä savuisesta kapakasta. Hän istui eräänlaisella korokkeella, repi sähkökitaraansa ja huusi täyttä kurkkua.
Olli ja Teuvo kävivät myös Van Morrisonin konsertissa, joka oli kuulemma loistava niin kauan kuin se kesti. Ja konsertti kesti noin puoli tuntia, jonka jälkeen Mr. Morrison kirosi, heitti mikrofonin lattialle ja poistui lavalta.
Countrya tai bluegrassia emme kuulleet New Yorkissa. Doug Tuchman, joka on New Yorkin bluegrass-yhdistyksen pomo 'lohduttikin' meitä kertomalla, että jos olisimme olleet kaupungissa viikkoa aikaisemmin tai myöhemmin, niin bluegrassia olisi ollut runsaasti tarjolla.
Lentokoneeseen noustessamme oli takana vajaat kolme viikkoa sekä yli 5000 kilometriä Amerikkaa. Paljon nähtiin ja opittiin, mutta paljon jäi myös näkemättä. Mitään yleistyksiä ei USA:sta voi tuon matkan perusteella mennä tekemään. Oli hyvää ja huonoa niinkuin missä tahansa maassa. Hauskaa meillä joka tapauksessa oli, ja jos joskus tarjoutuisi tilaisuus uuteen matkaan, niin tuskinpa meistä kukaan epäröisi lähteä.
Mayflowerin USA:n kiertue 18.10-5.11.78
Kolme päivää USA:aan saapumisemme jälkeen aloimme pelätä, että bluegrass on pelkkää huijausta. Olimme nimittäin ajelleet pitkin Appalakkien vuoristoa olettaen, että ellei täältä löydy bluegrassia, niin ei sitten mistään. Ei löytynyt. Radiostakin tuli pelkkää Saturday Nite Feveriä, Griissiä, Bee Geessiä ja tietenkin mainoksia. Myöhemmin saimme kuulla, että bluegrassia soitetaan lähinnä FM-aalloilla ja autoradiostamme löytyi vain AM-asemat.
Eräältä pysähtymispaikalta löysimme onneksi Andy Kardos -nimisen miekkosen, joka vaimonsa Suen kanssa jammaili vuoristomusiikkia. Ehkä bluegrassia sittenkin oli olemassa? Andy ja Sue rakentelevat banjoja ja dulcimereja ja soittavat Straight Furrows -nimisessä yhtyeessä, jonka LP-levyä he kauppasivat turisteille. Andy kertoi, että varsinainen festivaalisesonki oli ohi ja että musiikkia kuulee runsaastikin Appalakeilla, jos sattuu paikalle oikeaan aikaan. Hän tiesi kuitenkin kertoa, että Ashevillessa, North Carolinassa oli paljon soittajia ja että voisimme kuulla siellä Flying Cloud -yhtyettä, joka soittaa irlantilaista kansanmusiikkia.
Flying Cloud osoittautuikin varsin mainioksi yhtyeeksi, jota oli todella mukava kuunnella pitkän ajomatkan jälkeen. Ashevillestä ei kuitenkaan löytynyt vapaata motellihuonetta, vaikka etsimme sellaista yli kolme tuntia. Lopulta etsiydyimme hämäräperäiseen klubiin kuultuamme, että siellä oli soittamassa Swamp Cats -niminen old-time yhtye. Luotimme luonnollisesti siihen, että soittajakollegamme järjestäisivät meille jonkinlaisen murjun yöpymistämme varten.
Paikan nimi oli the Club. Se oli aikaisemmin kärsinyt Helvetin Enkeleiden säännöllisistä vierailuista. Rettelöt olivat kuulemma olleet jokapäiväisiä, ja jätkää oli lentänyt ikkunasta pihalle säännöllisin väliajoin. Nyt on klubista tehty yksityinen, eikä Helvetin Enkeleille myönnetä jäsenkorttia, joten ongelmasta on päästy.
Meidät päästettiin ilmaiseksi sisään, kun lupasimme soittaa Swamp Catsien tauolla. Loppujen lopuksi jouduimme soittamaan melkein tunnin, sillä meininki oli melkoinen. Kun paikka suljettiin kahdelta yöllä, kutsui klubin isäntä koko porukan jatkoille omakotitaloonsa, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella. Sinne kerääntyi lukemattomia soittajia ja jamit jatkuivat aina aamukuuteen. Ashevillessä oli siis lievästi sanoen hauskaa.
Sitä mukaa kun mailit vähenivät meidän ja Nashvillen väliltä, aloimme odotella sitä parinkymmenenmetrin korkuista kitaranmuotoista 'Welcome to Nashville' -kylttiä. Kylttiä ei tullut eikä mitään muutakaan hauskaa, jota oletimme Nashvillestä löytyvän. Kaupunki oli tyhjä ja kolkko. Hyvää musiikkia ei ollut tarjolla ja muutenkin koko Music City näytti pyörivän tyhjäkierroksilla. Sesonki oli armotta ohi ja oli vaikea kuvitella, että eräs tunnettu elokuva kertoo juuri tästä kaupungista. Niinpä country ei ollutkaan parasta, mitä siellä kuulimme, vaan parasta oli blues. Bobby Bradford Blues Band esiintyi Old Time Pickin' Parlourissa, joka on yksi arvostetuimmista klubeista Nashvillessa. Kitaristi Kenny Greenberg kertoi yhtyeen kaikkien jäsenten olevan ammatiltaan studiomuusikoita ja että tämä bluesbändi on perustettu lähinnä harrastukseksi, vastapainoksi studiotyöskentelylle. Ja todellakin pojat osasivat irrotella. Etenkin Herbie Hancockin Camelian-versio huilu-, basso-, rumpu- ja kitarasooloineen oli niin rajusti soitettu, että huh huh!
Washington lienee nykyään kaikkein paras paikka maailmassa, mikäli painavimmaksi kriteeriksi asettaa sen, että haluaa kuulla mahdollisimman paljon bluegrassia. Tähän pääkaupunkiin on nimittäin jostain syystä tuppautunut sellainen määrä bluegrassin ystäviä, että he elättävät muutamaa klubia ja radioasemaa. USA:n suurin bluegrass-asema WAMU, elää todellakin kuuntelijoidensa lahjoituksista, sillä asema ei käytä mainontaa tulolähteenään. Kyllä WAMU lähettää muutakin kuin pelkää bluegrassia, kuten jazzia, klassista, rokkia ja keskusteluohjelmia.
Mayflowerilla oli ilo päästä esiintymään WAMU:uun Katy Daleyn toimittamaan 'Bluegrass Country' -ohjelmaan. Kyseessä oli puolen tunnin mittainen suora lähetys, jonka aikana soitimme kymmenkunta biisiä ja kertoilimme matkastamme ja kansanmusiikin harrastuksesta Suomessa. Mukavinta oli saada palautetta yleisöltä puhelinsoittojen muodossa. WAMU lahjoitti meille Seldom Scenen dobronsoittajan, Mike Auldridgen piirtämän taulun, joka esittää Beethovenia ja Bill Monroeta laulamassa samaan mikrofoniin. Taulu kuvastaa WAMUn monipuolista ohjelmistoa. (KR:Taulu lahjoitettiin myöhemmin Folk&Country-yhdistykselle, josta se kai jäi dobristi Jouni Karvosen huostaan).
USA:n aktiivisin bluegrassklubi sijaitsee myös Washingtonissa. Birchmere-klubissa esiintyvät USA:n huippuyhtyeet, jota todistanee lokakuun esiintyjälista: Seldom Scene, J.D. Crowe & The New South, Don Reno & The Tennesse Cut Ups, Knoxville Grass, Bryan Bowers, Norman Blake, Red Clay Ramblers, The Dillards, Ralph Stanley ....Edellä mainituista meillä oli tilaisuus kuulla Seldom Sceneä ja J.D.Crowea & The New Southia.
Seldom Scenen esitys oli yhtä juhlaa. Jos klubille olisi mennyt silmät sidottuna, niin olisi ollut lähes mahdotonta erottaa, oliko kyseessä levy vai live-esitys. Soundit olivat niin 'viimeisen päälle', etten ollut todeksi uskoa. Syyttä ei Birchmeren omistaja Gary Oelze ollut ylpeä äänentoistojärjestelmästään esitellessään sitä meille. Seldom Scene esiintyy Birchmeressä joka torstai soittaen noin kaksi tuntia. Kysellessämme yhtyeen repertuaarin laajuutta, vastasi mandoliininsoittaja John Duffey: 'Muistan erään kolmipäiväisen festivaalin, jossa soitimme kunakin päivänä noin kolme tuntia. Koko aikana emme esittäneet samaa biisiä kahdesti.' Ohjelmiston laajuutta kuvaa myös se, että yleisön biisitoivomusten täyttäminen ei tuottanut vaikeuksia. Tästä kaikesta saimme tietysti sen vaikutelman, että bändi treenaa yötä päivää, mutta ei. 'Emme treenaa juuri ollenkaan. Jos on uusia kappaleita, niin ne opetellaan pukuhuoneessa ennen keikkaa', sanoo Duffey ja selventää: 'Kun on soittanut yhdessä seitsemän vuotta niin sitä osaa soittaa yhdessä ilman sen kummempia treeniksiä'. 'Levytyksiä varten kokoonnumme jonkun kotiin ja harjoittelemme kunnolla muutaman kerran', kertoi basisti John Gray.
Yhtyeen esiintyminen ei ollut pelkkää soittamista, se oli myös showta. John Duffey pelleili jopa kesken biisejä soiton siitä kärsimättä ja yleisöllä oli hauskaa. Tärkeintä oli kuitenkin musiikki, joka esitettiin ammattitaidolla tunnetta unohtamatta. Erityisesti jäivät mieleen kappaleet Fox On the Run, Rider ja Waite a Minute.
Mayflowerillakin oli kunnia esiintyä Birchmeressä. Täytyy myöntää, että kärsimme lievästä kipsistä astellessamme lavalle vaativan yleisön eteen. Mutta parin biisin jälkeen oli lavalla jo aivan kotoinen olo. Sillä keikalla saimme lukemattoman määrän uusia ystäviä ja hyödyllisiä kontakteja.
Illan pääesiintyjä oli kuitenkin J.D.Crowe & The New South. Se on kuusimiehinen yhtye, jonka keulahahmo on legendaarinen banjisti J.D.Crowe.Yhtye tuotti kuitenkin pienoisen pettymyksen, ei osaamisessa, vaan tyylissä. Minun mielestäni rummut eivät sovi bluegrassiin yhtään sen paremmin kuin huuliharppu kamarimusiikkiin. Rumpuepäkohdan lisäksi liikuskeli New South joidenkin kappaleiden kohdalla tyylillisten mauttomuuksien rajamailla. Mutta se on kuitenkin makuasia.
Mutta laulu! Laulu on todellakin niin hyvin hoidettu, että kaiken muun voi antaa anteeksi. Useimpien biisien lopetuksissa oli jonkinlainen 'laulujippo', jonka yhtye toteutti uskomattoman taidokkaasti. Toki oli soittokin laadukasta. Erityisesti itse Crowen kellontarkka banjotyöskentely oli nautittavaa kuunneltavaa. Mies vaikutti niin ujolta ja vaatimattomalta, ettei muistaakseni sanonut sanaakaan lavalla ollessaan, puhumattakaan perusilmeen muuttumisesta. Viulisti Bobby Sloane soitti myös vakuuttavasti. Hänellä oli oikeakätiselle viritetty viisikielinen viulu, jota hän käsitteli vasenkätisesti. Heh heh ...
Washingtonissa olisi todella ollut nähtävää ja kuultavaa, mutta lähdettävä oli, vieläpä mahdollisimman epämiellyttävään aikaan. Eräänä aamuna 4:30 vaati kirottu herätyskello meitä pakkaamaan kamamme ja lähtemään kohti Brattleboroa, joka on Vermontin osavaltiossa. Siellä meillä oli keikka samana iltana Chelsea House -nimisessä paikassa.
Ei ole kovinkaan herkullista ajaa tunnista toiseen 90 km tuntinopeutta pitkin ääretöntä interstate-moottoritietä. Matkaa Brattleboroon oli noin 700 km, ja täytyy sanoa, että perille tullessamme olisi tuntunut mukavammalta painua pehkuihin kuin lavalle. Kaiken lisäksi meidän oli määrä soittaa 2*45 minuuttia. Chelsea House oli kunnostettu vanhasta ladosta ja soittopaikkana se oli erinomainen. Yleisö oli mukavaa ja siihen oli helppo saada kontakti. Paikalle oli myös kertynyt kourallinen toisen polven suomalaisia, jotka olivat innoissaan, kun esitimme joitakin suomalaisia kansanlauluja (KR: m.m. Kahella sarvella, Tuomi se kasvoi rannalla).
Chelsea House on eräänlainen musiikin monitoimitalo, jota Suomessa voidaan verrata Kaustisen Pelimannitaloon. Konserttien lisäksi järjestetään Chelsea Housessa 'Square Dance' -tanssi-iltoja, jameja, lastenkonsertteja ja soitto-opetusta eri instrumenteille. Siellä myydään levyjä ja kirjoja ja lisäksi paikka toimii äänitysstudiona. Lokakuun -78 tunnetuimmat esiintyjät olivat New Lost City Ramblersista tutut Mike Seeger ja Tom Paley sekä Heartlands-yhtye. (KR: Chelsea Folklore Centerin johtaja oli Carol Levin, jonka luona myös asuttiin siellä olon aikana)
Kun Manhattanin pilvenpiirtäjät erottuivat horisontista, pysähdyimme ja aloimme järjestämään majoitusta kaupungissa. Ajattelimme, että homma hoituu helpommin puhelimitse kuin autolla Manhattanin ruuhkissa. Valitsimme erään halvan hotellin 47. Kadulta (KR: Hotel Rio), jonne sitten ajoimme. Auton käyttö tulee Manhattanilla kalliiksi, joten palautimme auton vuokraamoon miltei heti kun saatiin kamat hotelliin. Silti meni yli 6$ mielettömiin parkkimaksuihin. Kuvitelkaa 3,99$ puolesta tunnista!
Hotellimme ei ollut mikään Kalastajatorppa, mutta se sijaitsi keskustassa ja ennen kaikkea se oli halpa. Ahti löysi huoneestaan valtavan torakan, joka oli ainakin viisi senttiä pitkä. Paikalliset asukkaat kertoivatkin, että New Yorkissa on torakoita, eikä niille mahda mitään, joten se siitä.
New York oli siis matkamme viimeinen etappi. Meillä piti olla keikka eräässä siirtolaiskapakassa, joka kuitenkin oli mennyt konkurssiin ja keikka peruuntui. Tämä ei meitä pahemmin harmittanut, sillä meillä oli vähän aikaa ja New Yorkissa oli tuhottomasti nähtävää ja kuultavaa. Vertauskuvallisesti kaupunkia sanotaankin isoksi omenaksi, josta kaikki yrittävät haukata palan.
Vietimme pari iltaa Greenwich Villagessa, jonka kymmenet klubit ja kapakat tarjoavat ohjelmaa laidasta laitaan. Varsinkin Bleecker Streetillä näyttää tapahtuvan. Siellä näimme legendaarisen viulistin. Stephane Grappellin, joka soitti 'The Other End' -nimisessä klubissa. Mies on jo vanha ja joutuu tukemaan itseään kävellessään, mutta viulua soittaessaan ei ikä näytä painavan. Soitto oli sitä samaa taattua tavaraa, mitä niin monelta levyltä olemme kuulleet Grappellin taituroivan Django Reinhardt -vainaan kanssa.
Eräässä toisessa Bleecker Streetin klubissa kuulimme vanhan bluespapan, Lightning Hopkinsin konsertin. Päinvastoin kuin Grappellin tapauksessa tuotti Lightning Hopkins pienoisen pettymyksen. Liekö hänellä sitten vanhuus alkanut painaa, mutta esitys ei yltänyt levyjen tasolle.
1960-Luvun underground-ajoilta tuttu David Peel löytyi eräästä savuisesta kapakasta. Hän istui eräänlaisella korokkeella, repi sähkökitaraansa ja huusi täyttä kurkkua.
Olli ja Teuvo kävivät myös Van Morrisonin konsertissa, joka oli kuulemma loistava niin kauan kuin se kesti. Ja konsertti kesti noin puoli tuntia, jonka jälkeen Mr. Morrison kirosi, heitti mikrofonin lattialle ja poistui lavalta.
Countrya tai bluegrassia emme kuulleet New Yorkissa. Doug Tuchman, joka on New Yorkin bluegrass-yhdistyksen pomo 'lohduttikin' meitä kertomalla, että jos olisimme olleet kaupungissa viikkoa aikaisemmin tai myöhemmin, niin bluegrassia olisi ollut runsaasti tarjolla.
Lentokoneeseen noustessamme oli takana vajaat kolme viikkoa sekä yli 5000 kilometriä Amerikkaa. Paljon nähtiin ja opittiin, mutta paljon jäi myös näkemättä. Mitään yleistyksiä ei USA:sta voi tuon matkan perusteella mennä tekemään. Oli hyvää ja huonoa niinkuin missä tahansa maassa. Hauskaa meillä joka tapauksessa oli, ja jos joskus tarjoutuisi tilaisuus uuteen matkaan, niin tuskinpa meistä kukaan epäröisi lähteä.